No äsken se ei mennyt mitenkään pitkälle. Ehdin tohon itken-ja-nauran-samaan-aikaan osaan ja kun aloin samalla syödä kurkkua niin että purin melkeen sormet haavoille, niin hengitin syvään ja aloin rauhoittumaan. Ja nyt en katso kelloa, koska muuten alan stressata sitäkin, vaan tralalaa tässä ajattomuuden tilassa kirjoitan tämän loppuun ja otan seuraavan viikon ihan niin slow-motion että ei ole tosikaan.
Olispa niin ihastuttavan helppoa aivan täysin antaa mennä koko lasti paskaks alamäkeen vaan täysillä, mutta en tee niin. Vaan aivan rauhassa hengitellen jatkan päivään seuraavaan. Kellohan on vaan numeroita helvetti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti