lauantai 25. syyskuuta 2010

Neljännestunti

Musta tuntuu oudon surullisen haikealta. Ja mun pitäs neljännestunnin päästä lähteä kaupungille kavereiden kanssa. Ihan kamalaa, muistan kun kerran aloin itkeä komediassa. Varmastikin ihmiset ajatteli, että oon ihan sekaisin (ei siihen aikaan kauas osunut veikkaus, mutta..) ja vielä se oli mun ensimmäinen kerta. Ihan hirveätä.

Mut oikeesti, jos vaan saisin aikaa käännettyä taaksepäin, voisin niin monta asiaa tehdä toisin. Kaikkia ihmiset, paikat, tapahtumat.. kaikki haavat. Ja nytkin, tänäänkin, siis en käsitä mistä nää mustelmat ja viillot tulee. Oonko joku tapaturma magneetti? Ah, mun sydämeni halkeaa surusta ja tuskasta. Tuntuu ihankuin olisin saanut kultapapereihin käärittynä rakkainpani luut.

ApuaaaaaureueuureirjonAUNoijhflenWSLOIBöÄLAKME!!!!!!!!!11111111312U4I

Jos olis olemassa joku ovi, tai joku luukku, että voisi repeytyä irti tästä kaikesta hirveydestä. Mun varmaan siinä tapauksessa pitäisi ottaa itseni hengiltä, koska se kaikki hirveys on minussa. Oon  kaiken pahan alku ja juuri. Sitten kun mä meen, nii mä meen itseni saattelemana. Kaadun itse itseni päälle ja katson vierestä kun hengitän ja kuristan. Olenkin aina ajatellut että en elä hirveän pitkään eikä viime kerrasta olekaan niin kovin kauaa..

Ehkä oon vaan liian aikaisessa. Tai sitten oon ihan todella myöhässä. Voi elämä, en oo muutakun siinä välissä. En oo loppu enkä alku, vaan oon siinä hetkessä joka meni jo. Askeleen verran väärässä. Ehkä jään jälkeen tai kiidän edellä tai molempia. Oon se hetki ennen sulkuporttien avautumista. Hetki ennen kun luoti repii ihon rikki. Sen jälkeen mä en oo mitään. Oon tyhjyys, kauhu ja äänet. Ne äänet. Kaikki ne äänet. Kaikki ne äänet repii mun sieluni reikaleiksi.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti