lauantai 25. syyskuuta 2010

Neljännestunti

Musta tuntuu oudon surullisen haikealta. Ja mun pitäs neljännestunnin päästä lähteä kaupungille kavereiden kanssa. Ihan kamalaa, muistan kun kerran aloin itkeä komediassa. Varmastikin ihmiset ajatteli, että oon ihan sekaisin (ei siihen aikaan kauas osunut veikkaus, mutta..) ja vielä se oli mun ensimmäinen kerta. Ihan hirveätä.

Mut oikeesti, jos vaan saisin aikaa käännettyä taaksepäin, voisin niin monta asiaa tehdä toisin. Kaikkia ihmiset, paikat, tapahtumat.. kaikki haavat. Ja nytkin, tänäänkin, siis en käsitä mistä nää mustelmat ja viillot tulee. Oonko joku tapaturma magneetti? Ah, mun sydämeni halkeaa surusta ja tuskasta. Tuntuu ihankuin olisin saanut kultapapereihin käärittynä rakkainpani luut.

ApuaaaaaureueuureirjonAUNoijhflenWSLOIBöÄLAKME!!!!!!!!!11111111312U4I

Jos olis olemassa joku ovi, tai joku luukku, että voisi repeytyä irti tästä kaikesta hirveydestä. Mun varmaan siinä tapauksessa pitäisi ottaa itseni hengiltä, koska se kaikki hirveys on minussa. Oon  kaiken pahan alku ja juuri. Sitten kun mä meen, nii mä meen itseni saattelemana. Kaadun itse itseni päälle ja katson vierestä kun hengitän ja kuristan. Olenkin aina ajatellut että en elä hirveän pitkään eikä viime kerrasta olekaan niin kovin kauaa..

Ehkä oon vaan liian aikaisessa. Tai sitten oon ihan todella myöhässä. Voi elämä, en oo muutakun siinä välissä. En oo loppu enkä alku, vaan oon siinä hetkessä joka meni jo. Askeleen verran väärässä. Ehkä jään jälkeen tai kiidän edellä tai molempia. Oon se hetki ennen sulkuporttien avautumista. Hetki ennen kun luoti repii ihon rikki. Sen jälkeen mä en oo mitään. Oon tyhjyys, kauhu ja äänet. Ne äänet. Kaikki ne äänet. Kaikki ne äänet repii mun sieluni reikaleiksi.

perjantai 24. syyskuuta 2010

Ystävät

Kaikilla on ystäviä.

On netti-ystäviä. On niitä ystäviä, joiden kanssa voi mennä ulos lauantai iltana. Niitä ystäviä, joiden kanssa voi hengailla tekemättä mitään. Ja niitä ystäviä, jotka auttaa eri asioissa.

Sitten on niitä ystäviä, jotka tukee sillon kun menee todella huonosti.

Valkoinen kissa

Mä heräsin äsken kesken unen (onneksi). Unen tapahtumat oli sellaisessa huoneiden sokkelossa, josta mm. tapetin poimujen välistä pääsi toiseen huoneeseen. Koko unimaailma oli aivan uskomattoman upea ja mielenkiintoinen. Jos tietää Charlotte Perkin Gilmanin novellin "The yellow wallpaper" niin tietää sunnilleen mistä on kysymys.

Ensin siinä unessa oli musta viiva vihreässä huoneessa. Se viiva liikkui ja muodosti oven. Keltaiset pienet pisteet vasemmassa ylänurkassa. Avasin valkoisen oven ja astuin monien lattioiden huoneeseen. Huoneessa oli kesäkurpitsa, pinaattilettuja ja pää. Jos ne ylittivät lattian rajoja ne suuttuivat. Laitoin kesäkurpitsan tuolinjalan alle, pään tuolin päälle ja pinaattiletut kaappiin. Jotain vaaleanpunaista oikealla.

Sen jälkeen kävelin avoimesta ovesta keltaiseen huoneeseen. Siellä oli valkoinen kissa ja toinen eläin. Valkoinen kissa oli ihana, mutta piti jättää huoneeseen vaikka se olisi halunnut tulla mukaan. Kuljin avoimesta ovesta vaaleanruskeaan huoneeseen jonka menin läpi beigeen huoneeseen. Pyödän ääressä oli jalaton mies ja toisesta huoneesta tuli alumiinilapiojalkainen nainen. Se oli pelottavaa, joten kävelin takaisin vaaleanruskeaan huoneeseen. Käännyin ja näin miten tummanruskeassa huoneessa on mustakahvaiseksi kattilaksi muuttuva mies. Pelästyi ja menin takaisin beigeen huoneeseen. Sitten heräsin.

tiistai 21. syyskuuta 2010

Kynsinauhat

Stressin merkki tunnistettu. Kynsinauhojen repiminen.

Mun kynsinauhat on pilalla. Ainakin peukaloiden kynsinauhat on aivan karmeat. Sen jälkeen kun mun koru meni rikki niin en oo voinut näpertää sitä vaan oon siirtynyt (vanhaan ja tuttuun) kynsinauhojen repimiseen. Ne on nyt ihan punaset ja vasemman käden peukalosta vuotaa verta.