lauantai 9. heinäkuuta 2011

Burning bridges

I burn my bridges down, burn my pretty bridges burn.
Each one in their turn, I watch all my pretty bridges burn.

Ei mun oo hyvä olla.

sunnuntai 3. heinäkuuta 2011

Muinainen rotta

Roadtrip meni ihan hyvin. Niin hyvin että lopullisesti tajusin että ystäväni on niin itsekäs että on valmis valehtelemaan ja huijaamaan todella törkeästi saadakseen tahtonsa läpi. Myötähäpeän määrä oli suunnaton. Tuntuu tosi pahalta kun ystävä kenet sä oot tuntenut monta vuotta voi vaan käyttäytyä niin törkeästi ja sitten loukkaantua minuun kun en hyppää mukaan kaikenmaailman oikkuihin ja lapsellisiin vänkyröinteihin.

Sen lisäksi pseudo beau laittoi viestiä että tahtoo tavata ja puhua henkeviä. I sense pseudo beau deep shit coming!

Vittu en jaksa tätä paskaa. Tämä on todella turhauttavaa. Musta tuntuu että mä en jaksa enää oikeesti tavata sitä pikkulapsikiukuttelijaa. Niin naurettavaa pelleilypaskaa. Tää oli viimeinen kerta kun tapasin sen. Hyvästi.

keskiviikko 29. kesäkuuta 2011

Mennyt

Tuntuu hieman surumieliseltä. Kuuntelen oopperaa täällä pimeässä huoneessa. On ihanan viileää. Melankolista. Haluaisin itkeä mutta en voi.

Edit: Tänä yönä sielunmessu. Tänään vielä tapahtuvat asiat tuntuu vähemmän kamalilta kun tiedän mitä seuraa kun palaan kotiin. Kuoleman miettiminen ja itsemurhan suunnittelu rauhoittaa. Tuntuu ihanalta ja rauhoittavan ihastuttavalta kun tietää että lopulta kaikki palaset loksahtavat paikoilleen. Maltan tuskin odottaa.

maanantai 27. kesäkuuta 2011

Kuun pimeä puoli

Musta tuntuu että mä olen kuun pimeä puoli. Henkilö jonka kanssa kaikki tahtoo puhua mutta kukaan ei muista keskustelleensa. Oon erityisen tervetullut vaan en koskaan muistettu. Minulle avataan suu mutta minun ei oleteta avaavan suutani.

Luulen olevani taakka.

Puhuin tänään rakkaan Hebben kanssa itsemurhasta, masennuksesta ja mielenterveydestä ylipäänsä. Musta tuntuu että Hebben kanssa voi keskustella. Oikeasti keskustella. Mä en saa sääliä osakseni sieltä, en myötätuntoa enkä paljon mitään muutakaan. Mutta se asia että saa keskustella henkilön kanssa joka on ollut ja kokenut aivan samaa.

Niin samaa että mua välillä pelottaa se.

Me itkettiin ja naurettiin.

Mä luulen että mun pitäisi oppia päästämään irti joistain asioista. Joistain ihmisistä jotka haluaa musta jotain mutta en koskaan saa heiltä mitään. Miksi minun täytyy olla antelias jos vastalahjana on käännetty selkä? Miksi minun täytyy olla läsnä mutta unohdettuna?

Mä en oikeesti haluaisi enää mennä yhtään mihinkään mihin mut kutsutaan. En yksiinkään leffailtoihin, en enää synttäreille eikä koskaan enää muihin vastaavanlaisiin "hauskoihin juttuihin" vaan olemaan läsnä.

Mä hyvin mielelläni poistaisin kaiken mun elämästäni ja jäisin yksin kotiin. Olemaan yksin. Ehkä joskus voisin tavata henkilöitä joita minä haluan tavata. Ei niin että minut halutaan tavata enkä minä välttämättä haluaisi tavata toista osapuolta ja vain ollakseni kohtelias tekisin sen.

Ja jos minä haluan kuolla minä tulen tekemään sen.