maanantai 27. kesäkuuta 2011

Kuun pimeä puoli

Musta tuntuu että mä olen kuun pimeä puoli. Henkilö jonka kanssa kaikki tahtoo puhua mutta kukaan ei muista keskustelleensa. Oon erityisen tervetullut vaan en koskaan muistettu. Minulle avataan suu mutta minun ei oleteta avaavan suutani.

Luulen olevani taakka.

Puhuin tänään rakkaan Hebben kanssa itsemurhasta, masennuksesta ja mielenterveydestä ylipäänsä. Musta tuntuu että Hebben kanssa voi keskustella. Oikeasti keskustella. Mä en saa sääliä osakseni sieltä, en myötätuntoa enkä paljon mitään muutakaan. Mutta se asia että saa keskustella henkilön kanssa joka on ollut ja kokenut aivan samaa.

Niin samaa että mua välillä pelottaa se.

Me itkettiin ja naurettiin.

Mä luulen että mun pitäisi oppia päästämään irti joistain asioista. Joistain ihmisistä jotka haluaa musta jotain mutta en koskaan saa heiltä mitään. Miksi minun täytyy olla antelias jos vastalahjana on käännetty selkä? Miksi minun täytyy olla läsnä mutta unohdettuna?

Mä en oikeesti haluaisi enää mennä yhtään mihinkään mihin mut kutsutaan. En yksiinkään leffailtoihin, en enää synttäreille eikä koskaan enää muihin vastaavanlaisiin "hauskoihin juttuihin" vaan olemaan läsnä.

Mä hyvin mielelläni poistaisin kaiken mun elämästäni ja jäisin yksin kotiin. Olemaan yksin. Ehkä joskus voisin tavata henkilöitä joita minä haluan tavata. Ei niin että minut halutaan tavata enkä minä välttämättä haluaisi tavata toista osapuolta ja vain ollakseni kohtelias tekisin sen.

Ja jos minä haluan kuolla minä tulen tekemään sen.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti