Kaveri oli tänään kylässä. Oli hauskaa ja naurettiin. Naurettiin eli minäkin nauroin. Nauroin siitä kun oli hauskaa. Vau.
Katoin just haastattelun AFPista. Se kertoi miten se oli mennyt musiikkikauppaan ja alkanut kokeilla pianoja. Soittaa niitä että tietää miltä kuulostaa ja harkita ostamista. Sitten se musiikkikaupan omistaja oli tullut ja pyytänyt häntä lähtemään koska hän ei pitänyt siitä mitä hän soitti. Sitten se kertoi miten se oli poistunut kaupasta ja itkenyt. Itkenyt.
Multa tuntuu joskus melko samalta kun näytän töitä ihmisille (tai he itse tulevat näyttelyyni) ja sitten kertovat että he eivät pidä siitä tai eivät ymmärrä sitä. Se osuu jonnekkin syvälle sisimpään. Ensin pistän esille mun sisäisen maailman ja elämän. Sitten ihmiset sanovat että he eivät pidä tästä sisäisestä maailmasta, he eivät ymmärrä mun elämää.
Ei ne tietenkään sano sitä aina ääneen mutta yleensä sen huomaa. Ne katsoo mua ihan kuin olisin joltain aivan eri planeetalta. Ihan kun ne näkis jotain mitä ne ei käsitä ollenkaan, ihan kun olisin joku outo uusi ulottuvuus mikä niiden käsityskyky ei pysty ymmärtämään. Se satuttaa ja sillon minä itken. Ihmisiä me vaan kaikki ollaan. Ja ihmiset joskus itkee.
Katoin just haastattelun AFPista. Se kertoi miten se oli mennyt musiikkikauppaan ja alkanut kokeilla pianoja. Soittaa niitä että tietää miltä kuulostaa ja harkita ostamista. Sitten se musiikkikaupan omistaja oli tullut ja pyytänyt häntä lähtemään koska hän ei pitänyt siitä mitä hän soitti. Sitten se kertoi miten se oli poistunut kaupasta ja itkenyt. Itkenyt.
Multa tuntuu joskus melko samalta kun näytän töitä ihmisille (tai he itse tulevat näyttelyyni) ja sitten kertovat että he eivät pidä siitä tai eivät ymmärrä sitä. Se osuu jonnekkin syvälle sisimpään. Ensin pistän esille mun sisäisen maailman ja elämän. Sitten ihmiset sanovat että he eivät pidä tästä sisäisestä maailmasta, he eivät ymmärrä mun elämää.
Ei ne tietenkään sano sitä aina ääneen mutta yleensä sen huomaa. Ne katsoo mua ihan kuin olisin joltain aivan eri planeetalta. Ihan kun ne näkis jotain mitä ne ei käsitä ollenkaan, ihan kun olisin joku outo uusi ulottuvuus mikä niiden käsityskyky ei pysty ymmärtämään. Se satuttaa ja sillon minä itken. Ihmisiä me vaan kaikki ollaan. Ja ihmiset joskus itkee.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti